Sattuu sattuu sattuu
enkä tiedä miksi valitan.
En osaa edes kirjoittaa sanoiksi, kamalaa turhautumista kaikkeen
ja aivan hirvittävää ikävää.

Sydäntäraastavaa ikävää joka syö minua eikä lähde kulumallakaan.
Olen kasvanut kiinni toiseen, kaksi viikkoa yksin on vain tuskassa kiemurtelua.
Kaipaan aina vain kainaloon, kaipaan suudelmia ja silittelyä, läheisyyttä.
En uskonut voivan käydä näin.

Valvon yöt ja nukun päivät
arki menee solmuun, rutiinit luhistuvat,
tiskivuori kasvaa vaikken edes syö mitään.

Itken itken itken
omaa huonommuuttani, pienuuttani, ikävääni, rakkauttani.

Voiko suru olla ystävä? Ikävä, suru?